Kuntavaalien jälkeisenä maanantaina Hesari haastatteli Helsingin toiseksi kovinta ääniharavaa, kokoomuksen Elina Valtosta. Tämän mielestä Helsingin infrahankkeita voitaisiin rahoittaa enemmän velkarahalla (esimerkkinä Valtonen mainitsi keskustatunnelin rakentamisen). Toisaalta Valtonen sanoi kokoomuksen kuntavaalivoiton kertovan ”siitä, ettei pidä velkaantua holtittomasti vuodesta toiseen”.
Jutun kirjoittanut Noona Bäckgren ei nostanut esiin tätä näennäistä ristiriitaa tai kysynyt Valtoselta, miksi velkaantuminen on joskus hyväksyttävää ja joskus ei. Luulen kuitenkin arvaavani, mitä Valtonen ajatteli. Velkaa kannattaa ottaa investointeihin, jotka maksavat itsensä takaisin.
Julkista taloutta ei pitäisi verrata kotitalouteen tai yrityksen talouteen, koska se toimii erilaisten mekanismien kautta (yrityksillä ja kotitalouksilla ei ole esim. verotusoikeutta tai keskuspankkeja jotka voivat laskea markkinoille lisää rahaa painamalla vihreää Enter-nappia ja ostaa velkakirjat pois sijoittajilta). Investointivelan järkevyyttä voi ehkä silti yrittää valaista kotitalousesimerkillä. Jos pankista saa lainaa matalalla korolla, kannattaa ennemmin ostaa asunto velaksi kuin elää näkkileivällä (ja maksaa vuokraa) siihen asti, että on saanut säästettyä siihen rahat. Voi tulla pidemmän päälle halvemmaksi.
Usein ajatellaan, että nimenomaan infrahankkeet ovat hyviä julkisia investointeja. Infraa – raiteita, tieverkkoja, jne. – pitää joka tapauksessa ylläpitää. Sen rakentaminen ja parantaminen työllistää, ja kun ihmisillä on töitä, heillä on enemmän rahaa käyttää vaikkapa kampaamoon tai ravintolaan. Ja kun ravintola saa uusia asiakkaita ja enemmän tuloja, se voi laajentaa toimintaansa ja palkata uusia työntekijöitä. Parhaassa tapauksessa syntyy hyvän kierre, joka luo lisää työpaikkoja ja talouskasvua, lisää verotuloja. Hyvä infra myös tukee taloutta ja on siksi itsessään tuottava. Esimerkiksi nopeammat liikenneyhteydet helpottavat työvoiman, tuotteiden ja raaka-aineiden liikkumista.
Muutama päivä sitten Ylen politiikan toimittaja Robert Sundman toi tviittiketjussaan esiin, että velasta puhutaan suomalaisessa keskustelussa yksinkertaistaen. Keskustellaan siitä, onko velka itsessään hyvästä vai pahasta ja sopiiko sitä ottaa. Ei siis niinkään siitä – ehkä kiinnostavammasta asiasta – että mihin tarkoituksiin velkaa kannattaa ottaa ja mihin ei.
Valtonen on puhunut velasta aiemminkin, hieman ennen kuntavaaleja Facebookissa julkaisemassaan videossa, jolla oli seuraava saateteksti:
”Helsingin pitää ottaa vähän enemmän velkaa. Ei kuitenkaan syömävelkaa ja taloudenhoitoa, jossa tulot ja menot eivät kohtaa.
Velkaa otetaan siksi, että voidaan tehdä investointeja, jotka mahdollistavat ihmis- ja yrittäjälähtöisen kasvun. Sellaisia ovat vaikkapa infrahankkeet sekä tuloveron alentaminen. Ne jos mitkä tekevät tilaa työlle, yrittämiselle, lähipalveluille ja kiertotaloudelle!”
Mutta eikö veronalennuksen rahoittaminen velkarahalla tarkoita juuri sitä, että velalla rahoitetaan taloudenhoitoa, jossa menot ylittävät tulot? Kun alennetaan veroja, tulot pienenevät, eivätkä enää kohtaa menoja. Velalla rahoitetaan erotus. On lähinnä retoriikkaa koskeva kysymys, käytetäänkö velkaa silloin menojen vai veronalennuksen rahoittamiseen.
Saatetekstistä uumoilen Valtosen ajattelevan, että veronalennukset luovat talouskasvua, jonka seurauksena verotulot lopulta kasvavat. Tuottava investointi, siis. Ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys, että niin kävisi.
Liian korkeat verot saattavat vähentää verokertymää. Lienee itsestään selvää, että veroja ei voi nostaa sataan prosenttiin. Mutta vielä selvempää on, että jos ne lasketaan nollaan prosenttiin, niin verotulotkin nollautuvat. Jos tavoitteena on maksimoida verokertymä (mitä ei tietenkään ole pakko ottaa tavoitteeksi), niin jossakin kohtaa kulkee raja, jonka alle veroja ei kannata laskea. Vastaavasti jossakin on raja, jonka yli niitä ei kannata nostaa. Yhteisymmärrystä siitä, missä nämä rajat tarkalleen ottaen kulkevat, ei tunnu olevan. Helsingin kuntavero on Suomen toiseksi alhaisin.
Maanantaisessa Hesarin haastattelussa Valtonen sanoi, että kuntaveroa keventämällä lisätään kaupunkilaisten ostovoimaa. Ajatuksena lienee, että kun veroprosentti pienenee, käteen jää enemmän rahaa, jota käytetään vaikka siihen ravintolassa syömiseen ja kampaajalla käymiseen. Talous kasvaa ja syntyy lisää verotuloja.
Ostovoimalla voisi toisaalta perustella muunkinlaista rahankäyttöä: vaikkapa korkeampia palkkoja ja bonuksia kaupungin työntekijöille tai sitä, että jaettaisiin 50 euroa kuussa kaikille kaupunkilaisille. Veikkaan, että Valtonen pitäisi tällaisten asioiden rahoittamiseen otettavaa velkaa ”syömävelkana”. Kenties hän osaisi myös perustella kantansa.
Politiikassa kuvaillaan usein taloudellisesti tuottavina niitä hankkeita, joita itse kannatetaan tai jotka sopivat omaan ideologiaan. Vastaavasti epämieluisista hankkeista sanotaan, että rahat eivät niihin riitä. ”Keskustan vetovoima on todella tärkeä asia, ja keskustatunneli liittyy siihen”, Valtonen sanoi Hesarin haastattelussa. Tunnelin vastustajat taas pitävät hanketta kalliina eivätkä usko että se lisäisi Helsingin keskustan vetovoimaa (tai katsovat keskustan jo olevan varsin vetovoimainen).
Oppositiopoliitikot ovat valittaneet, että oppivelvollisuuden pidentäminen tulee kalliiksi. Opetusministerin tehtävistä vielä vanhempainvapaalla oleva vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson puolestaan perusteli uudistusta Ylen kuntavaalitentissä mm. talousvaikutuksilla: kun entistä useampi suorittaa ammatillisen tutkinnon, on tarjolla enemmän koulutettua työvoimaa, mikä parantaa yrittämisen edellytyksiä.
Taloustiede ei ole luonnontiede, eikä talouteen liity absoluuttisia lainalaisuuksia. Talousjärjestelmä on ihmisten rakentama, ja sen säännöt muuttuvat ihmisten toiminnan myötä. Melkein minkä tahansa talouspoliittisen mielipiteen perusteluksi yleensä myös löytyy aina ellei taloustieteellinen tutkimus, niin ainakin yksittäisen taloustieteilijän tai ekonomistin lausunto. Niiden joukosta poliitikko poimii mieluisensa, eikä välttämättä edes tarkoituksellisesti. Ihmisen ajatteluun vaikuttaa vahvistusharha, joka saa näkemään omaa maailmankuvaa tukevat faktat merkityksellisinä ja sivuuttamaan sitä horjuttavat faktat.
Valtosen velkakommentteja voin tulkita myös siten, että Helsingillä on varaa velkaantua mutta Suomella ei. Kokoomus on oppositiossa ollessaan toistuvasti kritisoitunut hallitusta velkaantumisesta. Tämä on näkynyt mm. kokoomuslaisten esiintymisissä A-studiossa ja muissa ajankohtaisohjelmissa sekä puolueen kuntavaalien alla sosiaalisessa mediassa julkaisemissa videoissa (vaikkapa tässä ja tässä).
On kuitenkin vaikea kuvitella, että mikään puolue olisi halunnut estää koronavelan ottamista, eikä sille oikeastaan ole esitetty vaihtoehtojakaan. Tosin kokoomuksen ja perussuomalaisten retoriikkaan on kuulunut korostaa kaiken hallituksen ottaman velan olevan ”syömävelkaa” ja siten uhka Suomen tulevaisuudelle ja tulevien sukupolvien mahdollisuuksille. Eroa ”syömävelan” ja investointivelan välillä ei ole tehty.
Kokoomuksen linja ei ole kuitenkaan ollut tässä aina kovin johdonmukainen. Koronavuoden 2020 aikana puolue on ainakin ajoittain myös vaatinut pikemminkin menojen lisäämistä kuin niiden vähentämistä. Valtiovarainvaliokunnan käsitellessä vuoden kolmatta lisätalousarviota kokoomus esitti vastalauseessaan lisää rahaa mm. yritystukiin, poliisille, kulttuuriin, ja liikuntaan. Retoriikassa velasta saatetaan puhua mustavalkoisesti ja yksinkertaistaen, vaikka käytännössä ajatellaan että tilanne ja tarkoitusperät ratkaisevat.
Mainitsemisen arvoista saattaa olla sekin, että Suomi on velkaantunut vuoden 2008 finanssikriisistä lähtien. Vuosien 2008-2018 välillä julkinen velka on Findikaattorin tilastojen mukaan kasvanut keskimäärin 7,6 miljardia vuodessa (jos tarkastelujaksoon otetaan mukaan vuosi 2019, jolloin hallitus vaihtui, on keskiarvo on hieman pienempi, noin 7,2 miljardia). Koko tämän ajan kokoomus on ollut hallituksessa joko valtiovarainministeri- tai pääministeripuolueena.
Koronakriisin yhteydessä on puhuttu paljon maailmanlaajuisesta käänteestä talouspolitiikassa: että suhtautuminen velkaan on saattanut muuttua pysyvästi. Poliittisen talouden väitöskirjatutkija Antti Ronkainen onkin esittänyt kiinnostavan ajatuksen: ”Vaikka Suomen oikeisto liputtaa edelleen talouskuria, se voi keskuspankkikapitalismissa ja koronakriisin jälkeen jäädä yhä selvemmin identiteettipolitiikaksi kuin käytännön politiikaksi”.
Oli miten oli, haluaisin julkiseen keskusteluun vähemmän mustavalkoista ja yksinkertaistavaa puhetta pelkästä velan määrästä. Sen sijaan kaipaisin debattia siitä, miksi yhteen tarkoitukseen käytetty velka on parempaa kuin toiseen. Ja ennen kaikkea analyysiä siitä, millaisia ideologisia motiiveja poliitikkojen yksinkertaistavan talous- ja velkapuheen taakse kätkeytyy.
Helmitaulu 