Kenen kehyksiä Hesari omaksuu?

Viime viikonloppuna Helsingin Sanomat kummasteli pääkirjoituksessaan pääministeri Sanna Marinin puheita Ylen kuntavaalitentissä. Tämä kun oli mennyt sanomaan kestävän talouden syntyvän hyvinvoivista ihmisistä. Pääkirjoitus esittää ajatuksen uutena ja uskomattomana, kenties epärealistisenakin.

”Yrityksillä ja talouselemällä ei tuntuisi olevan suurtakaan sijaa pääministerin ajattelussa”, HS kirjoittaa. Lehden mukaan Marin on ”kääntänyt päälaelleen” perinteisen talousajattelun, jossa kilpailukykyinen talous on hyvinvoinnin edellytys (ja joka lehden mukaan oli pitkään SDP:n lähtökohta). Marinin käsitysten taustalla HS näkee ”maailmalla virinneet uudet talousteoreettiset ajatukset”.

Hyvinvointivaltion ja talouden välinen yhteys ei ole uusi ajatus. Talous ja hyvinvointi vaikuttavat toisiinsa monimutkaisella tavalla, jossa talous ruokkii hyvinvointia ja hyvinvointi taloutta. Yritykset luovat työpaikkoja ja sitä kautta hyvinvointia työntekijöilleen (ja verotuloja kunnille ja valtiolle), mutta voisiko monikaan suomalainen yritys menestyä ilman koulutettuja ja hyvinvoivia työntekijöitä? Ja eikö talous hyödy esim. kunnallisesti järjestetystä päivähoidosta, jonka ansiosta pienten lasten vanhemmat (erityisesti äidit) pystyvät käymään töissä?

Myös sosiaaliturvalla ja progressiivisella verotuksella on roolinsa talouden automaattisina vakauttajina, eli suhdanteiden tasaajina. Luottoluokittaja Fitch Ratings on katsonut vahvan sosiaaliturvan vaikuttaneen siihen, että Suomen talous on kärsinyt koronakriisistä suhteellisen vähän. Hauska sattuma on, että samana päivänä HS:n pääkirjoituksen kanssa Talouselämä-lehti julkaisi taloustieteilijä Jukka Pekkarisen kolumnin, jossa tämä kuvailee talouden ja hyvinvointivaltion suhdetta symbioosina. Pekkariselle hyvinvointi ei ole pelkkä menoerä, vaan hyvinvointivaltio “tukee talouden elinvoimaa, iskunkestävyyttä ja sopeutumiskykyä”. 

Kuten mitä tahansa monisyistä ja monimutkaista ilmiötä, voi myös talouden ja hyvinvoinnin suhdetta tarkastella erilaisista näkökulmista, eri asioita korostaen. Sanna Marin ja Petteri Orpo katsovat talouden ja hyvinvoinnin suhdetta eri tavoin, ja kumpikin esittää sen omaan ideologiaansa sopivalla tavalla. Toiselle talous kukoistaa hyvivoinnista, toiselle hyvinvointi syntyy yrityksistä. Molemmat katsantokannat voivat olla yhtä aikaa totta.

Poliittisessa retoriikassa yleisöä pyritään usein suostuttelemaan oman näkemyksen taakse kehystämällä asia sopivalla tavalla. Kehykset luodaan valikoimalla, mitä faktoja esitetään ja miten. Yksi mediatutkimuksen toistuvia teemoja on tutkia, kenen kehyksiä media omaksuu vaikkapa raporteissaan, analyyseissään, ja pääkirjoituksissaan (ks. esim. Reese 2010, Kuypers 2006). Toiselta kantilta katsottuna tämä tarkoittaa, että tutkitaan sitä, kuka onnistuu syöttämään omat kehyksensä mediaan.

HS:n pääkirjoitusta on mielenkiintoista tarkastella tästä näkökulmasta. Kirjoitus päättyy näin:

“Kun pääministeriltä penätään ajatuksiinsa perusteluja, hän vetoaa arvoihinsa. Ja niistähän politiikassa pohjimmiltaan onkin kysymys: arvojen kamppailusta. Mutta kamppailun voittajan ratkaisee todellisuus, ja todellisuuteen kuuluvat myös sellaiset asiat kuin globaali talouskilpailu ja yritysten menestys.”

Tekstin lopetus on usein eräänlainen viimeinen sana. Niin kenties tässäkin: hyvinvointi talouden turvaajana on idealismia, joka törmää todellisuuteen. Kappaleen kirjaimelliset viimeiset sanat ovat “globaali talouskilpailu ja yritysten menestys”. Se rakentaa mielikuvaa, että nämä asiat (tai niiden ensisijaisuus) ovat ne arvot, jotka lopulta voittavat.

Olen aiemminkin kiinnittänyt huomiota HS:n pääkirjoitusten omaksumiin kehyksiin. Yhtenä esimerkkinä huhtikuun puolivälissä julkaistu pääkirjoitus, joka käsitteli hallituksen koronatoimia. Erityisen mielenkiintoinen oli rokotuspassiin (tai koronapassiin) valittu näkökulma.

Kyse on passista, jolla rokotetut (ja mahdollisesti ne, joilla olisi todistus koronan sairastamisesta tai tuoreesta negatiivisesta testituloksesta) voisivat liikkua ja osallistua erilaisiin tilaisuuksiin vapaammin. Keskustelussa on usein viitattu Tanskassa käytössä olevaan passijärjestelmään. Kiinnostavaa on, että passin voi kehystää joko vapauksia rajoittavana (rokottamattomat eivät saa osallistua vapaasti) tai niitä lisäävänä (edes rokotetuilla on mahdollisuus osallistua). Passia voi siis sekä vastustaa että kannattaa yksilönvapauksiin vedoten.

Huhtikuun puolivälissä, kun pääkirjoitus julkaistiin, hallituksen kanta oli, että passi tulisi käyttöön vain matkailussa, mutta ei esim. ravintoloissa tai tapahtumissa. Elinkeinoelämä ja oppositiopuolue kokoomus puolestaan ajoivat passin laajempaa käyttöä. 

“Hallitus haluaa avata yhteiskuntaa kesää kohti kaikille, myös heille jotka saavat rokotteen vasta myöhemmin”, Marin kirjoitti Twitterissä. Hän myös sanoi, että olisi kohtuutonta, jos nuoret eivät voisi käyttää yhteiskunnan palveluita siksi että ovat viimeisinä rokotusohjelmassa. Petteri Orpo puolestaan puhui “klassisesta sosialistisesta [perustuslain] tulkinnasta, jossa mieluummin kaikilla on kurjaa kuin että puolella porukasta voisi mennä paremmin rokotepassin takia”. Kokoomuksen kansanedustaja Ben Zyskowicz taas kommentoi Iltalehdelle: “Marinin-Kiurun linja tarkoittaa, että kärsikööt sitten kaikki, kunnes voidaan avata kaikille.” 

Marinin puheenvuoroissa passi tarkoitti yhteiskunnan myöhäisempää avaamista osalle väestöstä, kun taas kokoomuslaisten puheissa sen aikaisempaa avaamista joillekuille. On hyvin vaikea sanoa, kumpi tulkinta (jos kumpikaan) oli oikea. Suomalainen passikeskustelu asettui lopulta kehyksiin, joissa asettiin vastakkain yhteiskunnan aikaisempi avaaminen (vapaus?) ja yhdenvertaisuus.

Koska passikeskustelussa viitattiin Tanskaan eräänlaisena koronapassin “mallimaana”, on tätä kiinnostava verrata sikäläiseen keskusteluun, jossa vastakkainasettelu rakentui yksilönvapauksien (mahdollisuus osallistua ilman passia) ja terveysturvallisuuden (passin vaatiminen) välille. Tanskassa epidemia on ollut pahempi kuin Suomessa ja rajoituksia siksi käytössä enemmän. Esim. kampaamoihin on tänä keväänä päässyt vain koronapassilla, kun taas Suomessa niihin on voinut vapaasti mennä koko epidemian ajan.

Passia koskenut pääkirjoitus loppuu näin:

“Hallituksesta kuuluneiden viestien mukaan passin käyttö muuhun kuin matkailuun jakaisi kansaa, mikä loukkaisi yhdenvertaisuutta ja voisi olla perusoikeuksien kannalta ongelmallista.

Oikeusoppineet ovat kertoneet, että näin ei välttämättä ole. ‘Perustuslaki ja yhdenvertaisuuslaki sallivat ihmisten asettamisen erilaiseen asemaan, kunhan sille on vain hyväksyttävä peruste ja erottelu on oikeasuhtaista’, Tuomas Ojanen kertoi (Iltalehti 9.4.). Jos kyse ei ole tunkkaisesta ja tasapäistävästä politiikasta, niin mistä sitten?”

Lopun kysymykseen sisältyy varsin samanlainen ajatus kuin Orpon ja Zyskowiczin ulostuloihin. Kiinnostavaa on sekin, että pääkirjoituksessa on nostettu esiin yksittäisen oikeustieteilijän näkemys, vaikka HS oli aiemmin kirjoittanut myös toisenlaisista mielipiteistä (ylekin kirjoitti oikeusoppineiden näkevän passissa ongelmia, mutta juttu julkaistiin samoihin aikoihin HS:n pääkirjoituksen kanssa, eli pääkirjoituksen kirjoittaja tuskin on ehtinyt sitä lukea). Oliko kyse tarkoitushakuisesta asiantuntijalausunnon valinnasta vai eikö kirjoittaja ollut selvittänyt taustoja edes omasta lehdestään? Ja onko sattumaa, että pääkirjoitukseen poimittu asiantuntijahaastattelu oli sama, johon kokoomuksen Kai Mykkänen oli pari päivää aiemmin viitannut blogissaan?

On vaikea olla lukematta viime viikonlopun pääkirjoitusta tuon aiemman valossa. Molemmat tuntuvat hylkäävän Marinin (ideologiset) kehykset ja omaksuvan kokoomuksen (ideologiset) kehykset. Pääkirjoitukset eivät ole pelkästään kirjoittajansa näkökulmia, vaan ne (pääkirjoitussivun tekstiä siteeratakseni) “heijastavat lehden periaatelinjaa”. Siksi niiltä toivoisi, että ne pystyisivät katsomaan asioita useasta vinkkelistä ja erittelemään eri yhteiskunnallisten toimijoiden kehystyksiä.

Olisi kiinnostavaa käydä systemaattisesti läpi HS:n pääkirjoituksia pidemmältä ajanjaksolta ja selvittää, kenen poliittisten ja yhteiskunnallisten vaikuttajien kehyksiin ne asettelevat asioita. Tai heijastuuko niistä piirtyvä periaatelinja – jos sellaista on – myös vaikkapa politiikan toimituksen työhön.

Lähteet:

Stephen D. Reese 2010: Finding Frames in a Web of Culture: The Case of the War on Terror. Paul D’Angelo & Jim A. Kuypers (toim.): Doing News Framing Analysis. Empirical and Theoretical Perspectives, s. 17-42. Routledge 2010.

Jim A. Kuypers 2006: Bush’s War. Media Bias and Justifications for War in a Terrorist Age. Rowman & Littlefield.