Viikko sitten Helsingin Sanomat julkaisi pääkirjoituksen, jossa sanottiin: ”Elokapinan nyt valitsemat keinot eivät välttämättä vauhdita toivottua muutosta, vaan ne voivat synnyttää yhteiskuntaan uusia jakolinjoja ja hyödyttää ilmastoliikkeen vastavoimia.”
Sama argumentti toistuu usein ilmastoaktivismin ja etenkin Elokapinan yhteydessä: mielenosoituksen lisäävät yhteiskunnan polarisaatiota ja voivat aiheuttaa vastareaktion, joka vain jarruttaa ilmastotoimia. Itse asiassa Helsingin Sanomat julkaisi samansuuntaisen pääkirjoituksen myös kesällä, Elokapinan edellisen ison mielenosoituksen yhteydessä. Mutta tiedetäänkö kenenkään todella kääntyneen ilmastotoimia vastaan Elokapinan takia? Onko väitteelle muita perusteita kuin että sen esittäjistä tuntuu siltä?
Janne Korhonen (blogikirjoituksessaan) ja Anu Silfverberg (Long Playn perjantaikirjeessä) totesivat pian viime viikon pääkirjoituksen jälkeen, että tutkimustiedon valossa aktivismi on itse asiassa tehokas muutoksen väline. Mitä polarisaatioon tulee, vuonna 2017 Yhdysvalloissa järjestettyjen isojen ilmastomielenosoitusten vaikutuksia tutkineiden tutkijoiden mukaan mielenosoitukset jopa vähensivät sitä.
Elämme aikaa, jona poliittinen keskustelu ylipäänsä polarisoituu helposti. Osasyynä on sosiaalinen media. Algoritmit ruokkivat vastakkainasetteluja, ja tunteita herättävät ulostulot saavat enemmän näkyvyyttä kuin analyyttiset. On myös tunnettu ilmiö (ks. esim. Hyyppä 1996), että kun keskustelua käydään suuressa ihmisjoukossa – minkä sosiaalinen media mahdollistaa – sillä on taipumus polarisoitua. (Oma lukunsa ovat nettitrollit, jotka saattavat pyrkiä tarkoituksellisesti polarisoimaan keskustelua.)
Suomessakin ilmastoaktivismilla on ollut vaikutuksensa politiikkaan. Syksyllä 2018 kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC julkaisi uuden, hälyttävän raportin. Seurasi laajoja ilmastomielenosoituksia ja koululaisten lakkoja. Kevättalvella 2019 valtava joukko mielenosoittajia huusi eduskuntatalon edessä ilmastovaaleja.
Kevään 2019 eduskuntavaalien alla tiedotusvälineet alkoivat järjestää ilmastovaalitenttejä. Kaikki eduskuntapuolueet perussuomalaisia lukuun ottamatta pyrkivät vakuuttamaan ilmastoystävällisyyttään. Ilmasto tuskin olisi noussut keskeiseksi vaaliteemaksi ilman mielenosoituksia. Jos ilmastoaktivismia ei olisi ollut, meillä ei luultavasti olisi nyt hallitusohjelmaa, joka alkaa sanalla ilmastonmuutos.
Tällä hetkellä yksi merkittävimmistä ilmastonmuutokseen liittyvistä poliittisista kysymyksistä Suomessa on, toteuttaako hallitus ohjelmaan kirjatut päästövähennykset. Siihen ilmastoaktivismi luo paineita. Samankaltaisia paineita tulee myös ilmastotoimien vastustajilta, ja on vaikea kuvitella, että he hiljenisivät jos Elokapina katoaisi.
Ilmastoliikkeen vastavoimat alkoivat näkyä suomalaisessa keskustelussa jo keväällä 2019 – ennen kuin suurin osa suomalaisista oli kuullut Elokapinasta. Nettikeskusteluissa alkoivat toistua argumentit, joiden mukaan Suomen toimilla ei ole väliä, koska Suomen päästöt ovat niin pieni osa koko maailman päästöistä. Ylen puheenjohtajatentissä perussuomalaisten Jussi Halla-aho puhui ”ilmastohysteriasta” ja sanoi, että vaikka kaikki suomalaiset lakkaisivat hengittämästä, sillä ei ole vaikutusta. Ylen ilmastotentissä perussuomalaisten Matti Putkonen puolestaan esitti virheellistä tietoa turpeen työllisyysvaikutuksista, maalaili ilmastotoimiin liittyviä kärjistettyjä uhkakuvia, ja sanoi että SDP:n esittämä kestävän kehityksen ALV veisi duunareilta ”lauantaimakkaran suusta”.
Joidenkin analyysien mukaan perussuomalaiset ovat onnistuneet löytämään politiikan ”sokeita pisteitä”, jotka ovat jääneet muilta puolueilta huomaamatta. Kun puolueet keväällä 2019 ottivat ilmastotoimet asialistalleen, perussuomalaiset tarjosi vaihtoehdon niille, joissa ne herättivät närää. Samalla puolue otti ilmastokysymyksen osaksi identiteettipohjaista mielikuvapolitiikkaansa, mikä on osaltaan vaikuttanut keskustelun polarisoitumiseen.
Ei liene yllättävää, että Putkosen, Halla-ahon ja muiden retoriikka on saanut kaikupohjaa niissä, joiden identiteetti on kiinni sellaisissa tottumuksissa ja elämäntavoissa, joiden on muututtava, mikäli ilmastonmuutosta halutaan hillitä. Sekään ei ole yllättävää, että ne jotka saavat taloudellisia voittoja fossiilienergiasta haluavat kaiken jatkuvan ennallaan. Olisi naiivia ajatella, että ilmastotoimia voisi ajaa läpi ilman vastustusta. Mutta viime kädessä vaihtoehtoina on hallittu muutos poliittisten toimien kautta tai hallitsematon muutos ilmastonmuutoksen ja sen seurausten kautta.
Sosiaalisessa mediassa mielipiteet myös vaikuttavat usein polarisoituneemmilta kuin ne todellisuudessa ovat. Jotakin yksittäistä ratkaisua vastustavat ihmiset saattavat olla samalla huolissaan ilmastonmuutoksesta ja kannattaa muita ilmastotoimia (kuten ilmenee esim. tästä). Rinnasteinen ilmiö on nähty koronakriisin aikana. Tuskinpa kukaan on toivonut enemmän tehohoitopotilaita tai koronakuolemia. Silti erilaiset ryhmittymät – vaikkapa ravintola-alan etujärjestöt tai kulttuuri-ihmiset – ovat vaatineet lievennyksiä niihin rajoituksiin, jotka ovat vaikuttaneet juuri heidän elinkeinoonsa ja elämäänsä.
Ilmasto- ja koronakeskustelua on yhdistänyt myös se, että molempiin on osallistunut vähälukuisia (ainakin Suomessa) mutta äänekkäitä tieteellisen tiedon kiistäviä denialisteja. Myös kieltoreaktio voi olla yhteydessä huoleen – jos jokin asia hirvittää liikaa, voi olla helpompi kiistää se täysin. Aivan kuten ilmastotoimien vastustajat, ovat myös koronatoimien vastustajat – niin denialistit kuin muutkin – järjestäneet omia mielenosoituksiaan. Maininnan ansainnee sekin, että kesällä, juuri kun deltavariantti oli leviämässä Venäjältä Suomeen, suomalaisturistit kuvasivat Pietarissa videon, jossa haistateltiin tiukan koronalinjan vaatijaksi henkilöityneelle perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiurulle. Myös koronatoimilla on siis ollut vastareaktionsa.
Mielenkiintoista on, että mediassa (tai laajemmin julkisessa keskustelussa) ei ole kytketty koronatoimiin kohdistuneita vastareaktioita tiukempia toimia vaatineisiin liikkeisiin samalla tavalla kuin ilmastoliikkeen vastavoimat kytketään aktivismiin. En muista kenenkään kantaneen huolta siitä, että vaikkapa koronan tukahduttamista, laajempia sulkuja tai maskipakkoa vaatineet liikkeet saattaisivat lietsoa vastareaktioita, polarisoida yhteiskuntaa tai sahata omaa oksaansa. Herää kysymys, miksi samaa logiikkaa ei sovelleta kaikkiin yhteiskuntaan vaikuttamaan pyrkiviin tai pyrkineisiin liikkeisiin.
Voi olla, että Elokapinan ajatellaan herättävän herkemmin vastareaktioita, koska osa aktivisteista on valmiita rikkomaan poliisin poistumiskäskyjä ja menemään putkaan (mielenkiintoinen kirjoitus Elokapinasta ja lainsäädännöstä löytyy muuten täältä). Oma (tai muiden) negatiivinen suhtautuminen näihin keinoihin ja laajemmat vaikutukset yhteiskuntaan ovat kuitenkin kaksi eri asiaa, jotka analyyttisen ajattelijan pitäisi pystyä erottamaan toisistaan. Kuinka moni lopulta on kääntynyt ilmastotoimia vastaan Elokapinan takia?
Vaikka aktivismi synnyttäisikin vastareaktioita, ei ole mitenkään sanottua että ne estäisivät aktivistien päämäärien toteutumisen, kuten Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien pääkirjoitustoimittajat tuntuvat kuvittelevan. Myös Rosa Parksin bussimatkasta vuonna 1955 alkusysäyksensä saanut Yhdysvaltojen mustien kansalaisoikeusliike käytti keinonaan kansalaistottelemattomuutta ja synnytti omat vastareaktionsa. Mutta se myös saavutti tavoitteensa.
Lähteet:
Hyyppä, H.: Suuren ryhmän dynamiikasta. Teoksessa M. Arppo, R. Pölönen & T. Sitolahti (toim.). Ryhmäterapian perusteet. Helsinki: Yliopistopaino. 1996.
Helmitaulu 